“Auto on nipinnapin käynnistynyt kylmän yön jälkeen. Ulkona on edelleen yli kaksikymmentä astetta pakkasta. Edessä on noin puolen tunnin ajomatka ja pieni kiire jo lähtiessä. Ensin ajoneuvosta katoaa ojaustehostin, sitten lämpömittari ja sen jälkeen nopeusmittari. Jarrut ja ohjaus onneksi toimivat ja kone edelleen käy. Ilman viileydestä huolimatta lämpö alkoi nousta poskilleni kuljettajan istuimella. Perille päästiin juuri ja juuri. Silloin pysähtymisvalo etupaneelissa jo välkkyi. Pysähdyttyään auto ei sitten enää inahtanutkaan.”

Pääsittekö tunnelmaan? On jännittävää, miten tämän kaltainen vastoinkäyminen voi joissain elämän hetkissä tuntua ylitsepääsemättömän suurelta. Tunne ei ole rationaalinen. Onhan sitä nyt maailmassa aika paljon suurempiakin murheita kuin yhteistyön irtisanonut henkilöauto – tai tarkemmin laturihihna. Tunteet eivät toki muutenkaan ole synkronoitu järkeen. Nytkin matka tuli taitettua ja edessä oli melko tyhjä vapaa päivä. Sen toki saattoi arvata, että auton kuntoon saattaminen olisi oma operaationsa.

Toisaalta huomion olisi voinut kiinnittää niihin asioihin, jotka olivat hyvin. Pitkään kaipaamani talvi oli saapunut, päivä oli kuvan kaunis, perhettä ja ystäviä seuranani, auto toi itse asiassa meidät perille asti paikkaan, jossa oli tarjolla runsaasti hyvää ruokaa. Jos auto nyt piiputtikin, Taivaan Isä kyllä muutoin täytti Isä meidän–rukouksen pyynnön jokapäiväisestä leivästä yltäkylläisesti.