J-O-S. Jos. Kolmen kirjaimen sana joka määrittää ehtoja elämäämme. Pieni sana jolla on suuri merkitys. ”Saat jälkkäriä jos syöt ruokasi kunnolla”, “Huomaakohan _just se_ mut jos pukeudun tänään tähän?”, “Mitä jos mä en onnistu?”, “Entä jos mä en kelpaakaan tällaisena?”.

Kaaduin itse tähän samaan jos-ansaan. Kipuilin moneen kertaan jo viikolla sitä mitä sanoisin vuoden ensimmäisen päivänavauksen lähestyessä. Kirjoitin, deletoin, kirjoitin, deletoin. Arvioin. Deletoin lisää. “Ei kukaan niitä kuuntele kuitenkaan”, lohdutti mm. mieheni yrittäen saada stressitasoni hieman alemmas. Hah, kyllähän kuuntelee! Minä ainakin kuuntelin kun tuttu työntekijä avasi sanaisen arkkunsa. Eli ainakin kaksi ihmistä todennäköisesti kuunteli minua tänäkin aamuna. Asiaa kyllä oli yli tarpeen, mutta miten tiivistää se maksimissaan seitsemään minuuttiin, musiikin kanssa? “Entä jos tää ei vaan ole hyvä? Entä jos mä en saa aikaan hyvää päivänavausta?”

Usein kun yrittää itse kaikkein kovimmin, pettyy pahimmin. Näin kävi minullekin. Kirjoitin kaksi tuntia (!!!) seitsemän minuutin juttua, johon en ollut lainkaan tyytyväinen. Iltasella tapasin muutaman ystäväni ja stressitaso laski. Kotimatkalla, ruuhkabussissa Jumala antoi minulle sanat. Ja biisin. Paloin halusta kirjoittaa päivänavauksen auki siinä ja heti, musiikkikin löytyi omalta soittimelta kuin tarjottimella. Kotona hyökkäsin ensimmäisenä läppärin ääreen ja annoin sanojen tulla. Vajaassa kymmenessä minuutissa olin saanut aikaan hyvän ja ajankohtaisen päivänavauksen, juuri niille ihmisille joita onkin tarkoitus kohdata.

Kirjoitin Facebookkiin seuraavan statuksen: Jumalalla on kuulkaas hyvä huumorintaju. Oon kipuillut tässä ehkä kaksi päivää mitä huomenna pitäs sanoa päivänavauksessa, sain aikaiseksikin sellasen huonon version tänään toimistolla. Noh, pitihän sen Flown tulla ruuhkabussissa matkalla kotiin ja hienohan siitä tuli. Niin, ei me tehdä tätä työtä omalla ajalla vaan Jumalan. Kiitos muistutuksesta.

Niin. Vaikka me kuinka yrittäisimme tehdä jutut oman pään mukaan, Jumalan ajan mukaan täällä eletään. Sen kun muistaisi useammin, edes kirkon töissä. Onneksi Jumala muistuttaa tästä aika ajoin. Kiitos siitä.

Muuten, jos aika Jumalan kanssa kiinnostaa niin käy kokeilemassa torstai-iltoja Kulmalla. Olemme palanneet yhteiseen messunviettoajatukseen ja jatkamme siitä hengellisellä pohdinnalla iltaa. Samoin perjantaissa alkaa Perjantain Startti, klo 18-19 oleva sisällöllinen pläjäys. Tervetuloa tarkistamaan tarjonta jo tällä viikolla!

Tyttäremme ensimmäinen jouluaatto on takana. Asetelma on varsin idyllinen, vaikka lumivaippa uupuikin Etelä-Suomesta. Päivän täyttivät tutut toimet. Kävimme vanhassa kivikirkossa perheiden aattohartaudessa, ihastelimme koristeet yllensä saanutta joulukuusta, suvun nuorin lukutaitoinen luki jouluevankeliumin, joulupöytä notkui perinne herkkujen alla. Myös pieni tyttömme tuntui olevan kaiken tämän kiireen keskellä kuin kala vedessä. Hänen yllään oli uusi jouluinen asu, jonka kruunasi hiippalakki piparkakkukuosilla. Illallisen jälkeen joulupukki vieraili. Ihmeeksemme yhdeksänkuukautinen lapsemmekin uskaltautui pukin syliin. Joitain tuttua siinä joulu-ukossa taisi olla. Joululahjat olivat selvästi ihanan kiehtovia – eritoten kääreet.  Kaikki oli siis kuin viime vuosisadan alun kauneimmista joulukertomuksista.

Ilta eteni. Olohuoneesta korjattiin lahjapapeririekaleet ja likaiset astiat. Vähitellen talo tyhjeni ja valoja vähennettiin. Kun sitten koitti nukkumaan menon aika, illan iloisuus vaihtui itkuisuudeksi. Väsymyksestään huolimatta lapsi ei saanut unesta kiinni. Oireet olivat selvät: korvatulehdus. Siinä sitä sitten heijattiin, laulettiin ja paijattiin kuusenkynttilöiden loisteessa pientä väsynyttä lasta. Aatto vaihtui joulupäiväksi ilman mainittavaa unta. Eihän tämä suinkaan perheessä ollut ensimmäinen valvottu yö. Pikemmin jouluyö kuvasi hyvin kuluneita kuukausia. Väsytti, säälitti ja välillä ärsyttikin. Toisaalta tässä yössä oli jotain ikimuistoista ja kaunista. Vaikka paimenia tai tietäjiä ei luonamme vieraillutkaan, ensimmäisen joulun tunnelma oli jotenkin läsnä. Ihme on keskellemme, käsivarsillamme. Ehkä se ensimmäinen jouluyökään ei ollut aivan niin idyllinen kuin Luukas antaa ymmärtää.

Tiedättekö, olen odottanut elämässäni aika monia asioita. Olen odottanut bussia, rahojen saapumista tilille, äiskää kaupasta, vuoroani jonoissa ja kollegoja saapuvaksi, vain muutamia juttuja mainitakseni. Odotus on aina yhtä tylsää ja tyhmää, enkä millään malttaisi sitä tehdä.

Odotuksen sietämättömyyteen olen puuttunut tietoisesti näin aikuisiällä. Kun odotan bussissa pääsyä kotiin, rukoilen hiljaa mielessäni. Kun jonotan pidemmän aikaa johonkin tärkeään paikkaan, rukoilen. Kun illalla odotan unen tuloa, rukoilen iltarukouksen. Kun harmittaa ainainen odotus, rukoilen hiukkasen pidempiä hermoja. Niin, rukoilen usein, tai niin voisi ainakin kuvitella.

Noh, ei rukous aina ole päällimmäisenä mielessä, vaikka oikeastaan pitäisi. Rukous on puhetta Jumalalle, sanattomia tai sanoin puettuja asioita Luojan suuntaan. Rukous ei ole vaikeata, mutta sen aloittaminen. Äärimmäisen haasteellista. Ainakin minulle. Se vaatii usein itsensä voittamista ja kannustusta.

Alkuun en bussissa uskaltanut edes ristiä käsiäni tai painaa päätäni alas rukoillessani. Messussakin saatoin kurkata silmäkulmastani että mitä muut tekevät ja tein samoin. Nykyisin uskallan sentään ristiä käteni, painaa pääni ja jopa ääneen lausua yhdessä rukouksen sanoja. Myös bussissa uskallan jo pistää sormet toistensa lomiin ja tuoda asioita Jumalan luo. Usein bussimatkat saattavat kulua esirukoillessa muiden puolesta.

Viikonloppuni vierähti isoskoulutusleirillä, jossa yhtenä iltarukouksen muotona toimme alttarille erilaisia helmiä. Kuvassa olevat helmet ovat ilon ja kiitoksen helmiä, joita sai tuoda toiselle puolen alttaria, kupposeen Jumalan luo. Samalla kun helmet valittiin ja kannettiin alttarille, sai asioiden puolesta rukoilla. Kun keräsin helmiä illalla pois, huomasin että ilon asioita oli kertynyt leirillä olleiden toimesta enemmän kuin surua ja esirukousta kuvaavia pieniä kiviä. Tämä pieni asia hymyilytti vielä aamullakin. Olen iloinen siitä että kiitos kantoi leiriämme loppuun asti.

Adventin aikaan kuuluu paljon erilaista odotusta. Miten sinä aiot käyttää kyseisen ajan? Onko, kuten usein sanotaan, odottavan aika pitkä? Oletko kokeillut siihen vastalääkkeeksi rukousta? Kokeile, suosittelen lämpimästi.

Tyttäremme on pian kahdeksan kuukauden ikäinen. On jännittävä huomata, kuinka suuren sijan omasta sydämestä pieni ihminen voi jo varsin lyhyessä ajassa peruuttamattomasti valloittaa. Elämään on tullut paljon iloa, mutta myös runsaasti huolen aiheita. Viime viikkoina tyttärellämme on ollut yskää, joka ei ota laantuakseen. Etenkin yön väsymyksentäytteisinä tunteina huoli voi joskus kasvaa isoksi. Lapsi on osoittanut, kuinka ihmisluonto ei tavoittele aina vain omaa etuaan vaan myös läheistensä hyvää.

Elämme kirkkovuoden vaihtumisen aikaa. Äkkiseltään ajatellen kirkkovuoden päättävässä tuomiosunnuntaissa ja sitä seuraavassa adventissa, joulun odotuksessa, ei näytä ehkä olevan paljon yhteisiä tekijöitä. Kuitenkin ainakin yhden yhdistävän tekijän niistä löysin: Ihmistä ei luotu tähän maailmaan vain itseään varten vaan toinen toisemme tueksi. Jumala tahtoo, että me toimisimme hänen laupeutensa lähettiläinä. Omista läheisistään on helppo kantaa huolta, etenkin silloin, jos he ovat kohdanneet sairautta tai vastoinkäymisiä. Myös ilon hetkinä heitä on helppo muistaa. Jumala erityinen toive on kuitenkin, että me muistaisimme myös heitä, jotka ovat meille vieraita, kaukaisia tai tyystin yksinäisiä.

Moni maailmassa painii yskää suurempien murheiden kanssa. Miten muistaisin se, että heidänkin tuskaansa minut on kutsuttu lievittämään. Mitä, jos tänä jouluna antaisin yhden lahjan, jollekin aivan tuntumattomalle vaikkapa Kirkon ulkomaanavun kautta? Millainen olisi maailma, jos me kaikki tekisimme niin?

Sunnuntaina vietetään Valvomisen sunnuntaita. Sen perusideana on se, että meidän tulisi aina olla valmiina, just in case. Siis siihen että Jeesus tuleekin vaikka tänään maailmaan takaisin. Ei kuitenkaan pelokkaasti valvoen, vaan sillä lailla iloisen tarkkaavaisesti. Varmuuden vuoksi.

Valvomisen sunnuntaita todennäköisemmin vietät toista juhlapäivää, isänpäivää. Jos siis omaat jonkinlaisen isähahmon. Isänpäivän ajatuksena ollut viettää päivää isien kunniaksi ja muistoksi.

Lueskelin valvomisen sunnuntain tekstejä pohtiessani sitä mitä haluaisin teille tänään sanoa. Eräs psalminpätkä osui silmiini:

”Milloin te mielettömät tulette järkiinne?
Te tyhmistä tyhmimmät! Miettikää vähän.
Hän, joka on luonut korvan -
hänkö ei kuule?
Hän, joka on tehnyt silmän -
hänkö ei näe?
Hän, joka opettaa kaikkia ihmisiä,
hän, joka ohjaa maailman kansoja -
hänkö ei rankaise?
Herra tuntee ihmisten suunnitelmat:
ne raukeavat tyhjiin.
Hyvä on sen osa,
jota sinä, Herra, kasvatat
ja jolle sinä opetat lakiasi.
Pahana päivänä sinä varjelet häntä”

Pohdiskelin tässä päivänä menneenä mitä oma isäni on minulle ollut ja mitä hän on nykyisin. En ollut mikään helpoin teini, vaan osasin heitellä tavaroita, paiskoa ovia ja haukkua vanhempiani. Osasin mököttää paremmin kuin mörökölli ja taisinpa kotoakin lähteä kavereille nukkumaan muutamaksi yöksi. Tästä kaikesta osan sai myös isäni. Silti hän ei alentunut minun tasolleni vastaamaan metsään niin kuin sinne huudettiin. Ja minähän huusin.

Mietin silloin miten vanhempani saivat pidettyä pokkansa kanssani ja rakastamaan minua kaikesta huolimatta. ”Milloin te mielettömät tulette järkiinne?” ajattelin. Mutta asia olikin niin, että minun tuli tulla järkiini, ei heidän.

Vanhemman yksi tehtävistä, tässä tapauksessa isän, on ollut olla valppaana ja valvoa meitä lapsia. Suojata ja opettaa, varjellakin. Olen kuullut että uutukaiset isät saattavat valvoa ensimmäiset yöt vain katsellen nukkuvaa lastaan. Valvoa, just in case.

Meillä kaikilla on myös yhteinen Isä, Taivaallinen sellainen. Vaikka me mussukat täällä maan päällä riehumme ja räyhäämme, Hän rakastaa meitä kaikesta huolimatta. Käsittämätöntä, mutta niin ihanaa. Hän tuntee meidät ja metkumme, muttei silti luovuttanut meidän kanssamme. Saimme jopa veljen, jotta voisimme pelastua reitiltä jonne olimme suuntaamassa. On siis syytäkin juhlia ja pysyä valppaana!

Ollessani toimittamassa kastetta eräässä perheessä, tuli vierailijoiden kanssa puhetta Jumalaan uskomisesta. Yksi keskustelukumppaneistani sanoi, että me (hän ja hän hänen puolisonsa puolesta) emme usko Jumalaan, sillä emme usko humanoideihinkaan. Keskustelimme asiasta enemmänkin, mutta jäin pohtimaan tuota rinnastusta.

Tulkitsen tuon naisen puhetta niin, että hän halusi sanoa minulle jumalauskon olevan yhtä älytöntä kuin uskon vihreisiin miehiin. Niputtamalla nuo kätevästi samaan pakettiin, ne oli helppo ampua alas.

Usko Jumalaan on kuitenkin jotain muuta kuin usko muukalaisiin.

Olen itse avaruushullu siinä mielessä, että kulutan avaruusooppera-scifiä paljon ja luen säännöllisesti esim. space.comin uutisia avaruuden valloittamisesta. Tunnustan, että pikkupoika sisälläni toivoisi salaa joskus ohjaavansa avaruusalusta. Tuskin niin käy. En kuitenkaan usko alieneihin. Pidän kyllä mahdollisena, että joskus saatamme löytää elämää maapallon ulkopuolelta, mutta jos niin joskus tapahtuu, se todistetaan tieteellisesti. Elämääni ei mitenkään ohjaa usko maapallon ulkopuoliseen elämään. On oikeastaan täysin samantekevää löytyykö sitä. No, olisihan se jymyuutinen, mutta muukalaiset tai maapallon ulkopuoliset bakteerit eivät ole uskon asia.

Usko Jumalaan sen sijaan on.

Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. (1. Kor. 1:21)

Usko on jotain muuta kuin totena pitämistä tai todennäköisyyksiä. Jumalaa ei ole voinut, eikä tulekaan koskaan voimaan, tieteellisesti todistaa. Viisauden, eli tieteen tie on kuljettu, eikä se vienyt meitä lähemmäs Jumalaa. Sen sijaan hulluus, nimittäin sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta, vie perille asti. Usko Jumalaan ohjaa elämääni ja tukeutuminen elävään Jumalaan vaikuttaa tekemisiini – ainakin jollain tasolla. Toivottavasti se kerran vie minut myös taivaan kotiin. Usko Jumalaan jää aina salaisuudeksi, jota ihmisjärjellä ei tavoiteta – ei, vaikka tiede kulkisi kuinka pitkälle.

En siis usko muukalaisiin, koska niihin ei ole mitään tarvetta uskoa. Uskon Jumalaan, koska se on minulle elämän ja kuoleman kysymys.

Olen hieman hämmentynyt. Katsoin nimittäin viime viikon torstaina erästä tällä hetkellä pyörivää suomalaista tosi-tv-sarjaa, jota en ole jaksanut seurata enää vuosiin. Viikon tehtävän aihe oli otsikoitu nimellä ”Taivas ja helvetti”, ja osallistujat oli jaettu taivaan ja helvetin asukkaisiin tietyin perustein. Taivaassa olijat mässyttelivät vatsat pinkeinä erilaisia ruokia kun toisen puolen asukkaat söivät kuivaa näkkäriä ja kaalia. Helvetin asukkaiden hygieniataso oli haasteellinen ja he joutuivat toimimaan taivasasukkien hyväksi mm. tarjoilemalla hyvännäköistä ruokaa itse sitä saamatta. Eräs kilpailija itki katsoessaan toisen puolen mässäilyä: nälkä kurni vatsassa ja tilanne tuntui hyvin epäreilulta. Tehtävän tarkoituksena oli ilmeisesti se, että taivaassa elämä olisi mahdollisimman nautinnollista, helvetissä ei.

Jakson aikana mieleeni pyrki yhä uudelleen eräs kuuluisa sosiaalinen koe, Stanfordin vankilakoe  1970-luvulta. Vaikka tehtävänanto ei ole lainkaan yksi yhteen, yhteneviä asioitakin löytyi. Hämmennyin siitä kuinka muutama taivaan asukeista tilitti avoimesti siitä miten he eivät lainkaan välitä siitä mitä toiselle porukalle tapahtuu. He nauttivat toisten tilanteesta ja ilkkuivat avoimesti, kun taas viha toisia kohtaan kasvoi helvetin puolella. Taivaan puolen veijarit kun saivat halutessaan tehdä helvetin puolen asukeille joko hyvää ja helppoa elämää, tai kiusaa ja hampaidenkiristystä. Katsojalle välittyi kuva lähinnä jälkimmäisistä.

Stanfordin koe keskeytettiin jo kuuden päivän kuluttua vartijoiden raakalaismaisen käytöksen johdosta ja vapaaehtoisia haastatelleen opiskelijan toiveesta. En tiedä mitä tuota jaksoa ennen on tapahtunut enkä tiedä mitä tuleva tuo mukanaan heille jotka mukana ovat. Mieleeni tuli kuitenkin yksi tarina jonka olen aikoinani kuullut riparihommia tehdessäni. Se menee jotenkin näin:

Mies keskusteli Jumalan kanssa taivaasta ja helvetistä. Jumala sanoi miehelle: ”Tule, näytän sinulle helvetin.” He astuivat huoneeseen jossa suuren ruokapadan äärellä istui joukko ihmisiä. Jokaisella oli lusikka joka ylsi pataan, mutta lusikan varsi oli liian pitkä, eivätkä ihmiset saaneet ruokaa suuhunsa. Kärsimyksen saattoi  nähdä ja tuntea vahvasti.

Sitten Jumala sanoi: ”Tule, näytän sinulle taivaan.” He astuivat samanlaiseen huoneeseen, jossa kaikki näytti alkuun samanlaiselta. Ihmiset olivat kuitenkin onnellisia ja kylläisiä.

Mies oli ymmällään. Hän kysyi Jumalalta miksi ihmiset olivat ensimmäisessä huoneessa kärsiviä, toisessa onnellisia. Jumala hymyili ja vastasi: ”Yksinkertaista. Täällä ihmiset ruokkivat toisiaan.”

Torstaisen jakson loppupuolella eräs taivaan asukas päätti murtaa kiusan kahleet ja auttoi erästä toisen puolen asukkia halaamalla ja lohduttamalla. Senkin uhalla että tehtävä epäonnistuu. Tehtävän epäonnistuminenhan tarkoittaa sarjassa joidenkin saavutettavissa olevien etujen menettämistä. Hän kysyikin osuvasti: ”Mikä tehtävä on oikeasti tämän arvoista? Ei mikään.” Niin. Me näemme elämässämme paljon toisten kärsimystä, mutta puutummeko asioihin? Siinäpä kysymys.

Olin keväällä matkalla itärajan takana. Matkan aikana tutustumme luterilaisen kirkon toimintaan Karjalan alueella ja Pietarissa. Kiersimme myös lukuisia kauniita ortodoksi kirkkoja. Tämän ohella linja-automme pysäytettiin Viipurintien varteen, kun eräät seurueemme jäsenet tahtoivat vierailla paikallisella hautausmaalla.

Liki kaksivuosikymmentä sitten kaatunut Neuvostoliitto oli valtio, jonka historiassa ihmisoikeudet ja kansalaisvapaudet eivät ole erityisen kaunis luku. Kirkko ja uskonnot laajemminkin olivat eräs niistä asioista, jotka erityisesti maailmasotien välisenä aikana olivat valtiollisen vainon kohteita. Pyhäköitä räjäytetiin, kirkkoja muutettiin varastoiksi ja elokuvateattereiksi, hautausmailta kaadetiin ristejä ja esimerkiksi pappeja lähetettiin paratiisiinsa pikaoikeudenkäyntien kautta. Tämän lisäksi nuorisokasvatuksessa pyrittiin karsimaan kaikki uskonnollisuus. Kouluissa opetettiin tieteellistä ateismia. Näistä äärimmäisyyksien vuosista asenteet kyllä lientyivät jossain määrin.

Uskonto ei kuitenkaan kadonnot. Kun kansalaisvapaudet jälleen vahvistuivat, yhä useampi kirkko avasi jälleen ovensa. Ruhjottujan ikoneita kunnostettiin. Ristejä ilmeistyi katukuvaan. Myös valtion nokkamiehet saattoivat pistäytyä jälleen alttarien ääressä. Osaltaan tämä kaikki liittyi varmasti uuden Venäjän rakentamiseen, kansalliseen projektiin. Jotain syvempää kuitenkin liittyy tähän uskon elpymiseen.

Viipurintien varren hautausmaat ovat Venäjällä erinäköisiä kuin suomalaiset kalmistot. Ne ovat usein spontaanisti syntyneitä vierekkäisiä hautapakkoja metsäisillä kankailla. Kukaan ei hoida niitä erityisesti kokonaisuutena, mutta omaiset pitävät kunnossa läheisesnä haudan, joka usein aidalla ympäröity ja pienellä jakkaralla varustettu. Merkittävää oli huomata, että ehdottomasti suurin osa uusista haudoista oli merkitty kauniilla ristillä. Ristin merkitys on siis palannut ihmisten arkeen, jos se koskaan syvimmiltään katosikaan. Vainoa ei ole koskaan voinut lopulta vaimentaa Jumalan kansaan maan päällä. Risti kestää ajasta aikaan.

Maailma on sangen muuttuvaista sorttia. Muutoksen tuulet puhaltaa tuoden aina milloin minkäkin muoti-ilmiön ja uusimman kotkotuksen sekä kiikuttaen edellisen vuoden vaatteet ja aatteet kaatopaikalle mitä pikimmiten. Tässä eetoksen virrassa me ihmiset muutumme mukana, hakien uusia tykkäämisen aiheita ja pikkuhiljaa väsyen vanhoihin. Kuin syksyn lehdet vaihtuvat seuraavana vuonna uusiin kevään vihreisiin.

Myös meidän uskomme muuttuu.

Sanon rippikoulua usein lapsenuskon päivitysoperaatioksi. Se on hyvä paikka funtsata, minkälainen jumalakuva minulla on ja onko se jotain sellaista, joka minua edelleen puhuttelee. Joskus pienenä pidin Jumalaa sellaisena partasuisena ukkelina tuolla pilven reunalla. Enää en ajattele Jumalaa ihan niin konkreettisena, ja uskoni onkin päivittynyt hieman erilaiseksi, abstraktimmaksi. Nuorena seurakuntatyyppinä minua veti paljon puoleensa karismaattisuus ja ylistysmusiikki. Vetää se vieläkin, etenkin tuo jälkimmäinen, mutta havaitsen suhtautumisessani niihin sävymuutoksia matkan varrella.

Uskon muutokselle on tärkeää antaa tilaa. Jos emme anna sille tilaa, saatamme pahimmassa tapauksessa luopua siitä. Jos emme pysty päivittämään uskoamme muun elämämme mukana, hylkäämme sen partasuisen ukkelin pilvenhattaralla liian epärealistisena lastenstoorina. Lukemalla Raamattua, rukoilemalla ja käymällä seurakunnan jutuissa, messuissa ja toiminnassa annamme Jumalan päivittää uskoamme. Erityisesti yhdessä pohtimalla ja rukoilemalla voimme pitää kiinni Jumalan sävelestä meidän elämässämme.

Jumala ei muutu, eikä hänen meille antamansa evankeliumi. Uskontunnustuksen sisältö on sama eilen tänään ja ikuisesti. Mutta me muutumme, ja siksi meidän onkin tärkeää etsiä aina uusia liittymäkohtia Jumalan meille lahjoittamaan uskoon.

Oletko joskus kokeillut kävelyä sokkelossa? Sellaisessa jossa seinät ovat lasia tai peilejä. Sellaisessa jossa jokin reitti näyttää hyvin pitkään oikealta, kunnes törmäät seinään.

Tein aikoinaan töitä Linnanmäellä ja huomasin että erään laitteen, Sokkelon ovella piti usein varoitella että ei kannata juosta eikä kannata kävellä esimerkiksi silmät kiinni. Usein sanoin myös että kannattaa mennä kädet edellä, silloin ei törmää naama edellä seinään. Jotkut noudattivat neuvoja, jotkut eivät. Ne jotka juoksivat, törmäsivät usein juuri siihen seinään joka odotti heitä ovelasti kulman takana. Neuvoja kuunnelleet pääsivät ulos Sokkelosta vammoitta. Joissakin tapauksissa paniikki iski keskellä reittiä ja haimme ihmisiä pois kartan kanssa. Toisinaan yhdessä Sokkeloon astuneet ystävykset tai perheet eksyivät toisistaan ja heitäkin autoimme löytämään taas toisensa ja ulos labyrintista.

Elämässäkin kuljemme kuin sokkelossa, näemme asioita joita pidämme totuutena ja harhana. Toisinaan tuntuu siltä että juoksemme päin seiniä ajattelematta minne olemme menossa. Toisinaan on taas hyvä mennä kädet edellä varoen, kuulostellen ja miettien. Eläminen kristittynä on totuuden ja harhan tunnistamista. Jumalan tuntemisen tavoittelu auttaa, sillä Hänen hyvää tahtoaan me olemme toteuttamassa kukin omalla tavallamme. Siksi Raamatun lukeminen ja siitä puhuminen on tärkeää. Se on kuin se työntekijällä ollut kartta, tiedämme paremmin minne olemme menossa ja mistä tulossa. Raamatun kanssa kannattaakin tulla vaikka Kulmalle. Syksyn torstaissa tutkiskellaan Sanaa Jussin johdolla aina klo 17-18.30. Suosittelen lämpimästi, ehkä sinäkin löydät elämääsi kartan, tai ainakin sen paloja.