Espoon uusi piispa Tapio Luoma vihittiin virkaansa viime sunnuntaina. Hän on järjestyksessä vasta toinen Espoon hiippakunnan piispa. Vihkijäissaarnassaan tuore piispa käsitteli kirkkovuoden antamaa tekstiä sinapinsiemenestä puhuen kasvusta. Tätä saarnaa Helsingin Sanomatkin varsin laajasti esitteli. Hyvä Hesari! Tuossa Raamatun kohdassa esitellään sinapinsiemen pienimpänä siemenistä, josta voi kuitenkin kasvaa valtava puu. Sinappikasvi lehvistöstä linnutkin voivat löytää kotinsa. Jumalanvaltakunta on, jollain tavalla sinapinsiemenen kaltainen.

 Kirkko – siis me kaikki kristityt – olemme maailmassa taivasten valtakunnan asialla. Kirkko pyrkii tekemään näkyväksi jotain taivaan hyvyydestä. Täällä maan päällä se kaikki hyväkin on toki vasta vajaista heijastusta paratiisin autuudesta. Kirkossa ja kirkon kautta pikkuruisetkin hyvät asiat voivat kasvaa niin, että kirkosta tulee hyvä koti tämän maailman luoduille. Mikä on minun sinapinsiemeneni muille?

Kun kirkko tekee kasvatustyötä, se ei ensisijassa opeta. Kasvatustyö on kasvun tukemista. Me voimme tukea toisiamme kasvamaan sellaisiksi, miksi Jumala on meidät pohjimmiltaan tarkoittanut: hyviksi. Vuorotellen me voimme olla kasvun tukijoita ja samalla itsekin kasvaa. Metsäkin puu kasvavat ja samalla tukevat toisiaan. Yksinäinen puu kaatuu helpommin myrskyssä kuin sellainen puu, joka on toisten ympäröimä.

Piispaa sanotaan paimeneksi. Ehkä häntä voisi verrata myös puutarhuriin, joka hoitaa Jumalan luomakuntaa. Piispakin kuitenkin tarvitsee tukijoita. Jumalan puutarhassa me kaikki olemme yhtä aikaa kasvamassa ja luotuja tukemassa.

“Auto on nipinnapin käynnistynyt kylmän yön jälkeen. Ulkona on edelleen yli kaksikymmentä astetta pakkasta. Edessä on noin puolen tunnin ajomatka ja pieni kiire jo lähtiessä. Ensin ajoneuvosta katoaa ojaustehostin, sitten lämpömittari ja sen jälkeen nopeusmittari. Jarrut ja ohjaus onneksi toimivat ja kone edelleen käy. Ilman viileydestä huolimatta lämpö alkoi nousta poskilleni kuljettajan istuimella. Perille päästiin juuri ja juuri. Silloin pysähtymisvalo etupaneelissa jo välkkyi. Pysähdyttyään auto ei sitten enää inahtanutkaan.”

Pääsittekö tunnelmaan? On jännittävää, miten tämän kaltainen vastoinkäyminen voi joissain elämän hetkissä tuntua ylitsepääsemättömän suurelta. Tunne ei ole rationaalinen. Onhan sitä nyt maailmassa aika paljon suurempiakin murheita kuin yhteistyön irtisanonut henkilöauto – tai tarkemmin laturihihna. Tunteet eivät toki muutenkaan ole synkronoitu järkeen. Nytkin matka tuli taitettua ja edessä oli melko tyhjä vapaa päivä. Sen toki saattoi arvata, että auton kuntoon saattaminen olisi oma operaationsa.

Toisaalta huomion olisi voinut kiinnittää niihin asioihin, jotka olivat hyvin. Pitkään kaipaamani talvi oli saapunut, päivä oli kuvan kaunis, perhettä ja ystäviä seuranani, auto toi itse asiassa meidät perille asti paikkaan, jossa oli tarjolla runsaasti hyvää ruokaa. Jos auto nyt piiputtikin, Taivaan Isä kyllä muutoin täytti Isä meidän–rukouksen pyynnön jokapäiväisestä leivästä yltäkylläisesti.

Tätä tulee kysyttyä usein uuteen ihmiseen tutustuessa ja on kivaa jos löytyy jotakin yhteistä musamaussa, tai toisaalta jos toisen avulla löytää jonkun uuden suosikkibändin. Itse taidan olla sellainen ”kausi-kuuntelija”, joka kerta toisensa jälkeen soittaa samat biisit uudestaan ja uudestaan, sitten vaihtaa toiseen levyyn. Onneksi parhaimpiin tulee palattua myös aina uudelleen.

Tällä hetkellä vastaisin otsikon kysymykseen Kent, Nightwish, ja sitten tosimonta uutta(?) gospelbändiä: kls., Idän Ihmeet, Katajainen Kansa, Skillet, Anton Laurila, Hillsong, GodFM, … Ihan mahtavaa että vanhojen hyvien suosikkien (Pro Fide, Juha Tapion vanhat, Chariots, Syvä Sininen, The Rain, Terapia, Olli Helenius, …) rinnalle on löytynyt vino pino uusia!

Olen nimittäin viime aikoina paljon pohtinut musiikin merkitystä, sanojen merkitystä. Tajunnut, että gospelmusiikilla on ollut iso osansa siinä että itse olen edelleen uskossa ja kirkon töissä. Jumala on hoitanut, puhutellut ja pitänyt musta kiinni gospelmusiikin (erityisesti Pro Fiden) kautta. Aina ei ole jaksanut tarttua Raamattuun, ei ole ollut sanoja rukoilla, eikä ehtoolliselle tai seurakuntaan ole tullut lähdettyä. Mutta musiikki on soinut, rohkaissut, kantanut ja koskettanut. Sillä on väliä millä itseämme ”ruokimme”.

Työkaverini Markus julkaisi fb:ssä tähän osuvasti sopivan pienen tarinan: Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa. Hän sanoi: “Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta. Toinen niistä on paha. Se on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen on hyvä. Se on ilo, rauha, rakkaus, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus “. “Kumpi susi voittaa?”, kysyi lapsi. “Se, jota ruokit”, vastasi vanhus.

Ruokitko itseäsi musiikilla (tai Raamatun sanalla, ehtoollisella, rukouksella..) joka tunnustaa Jumalan kaikkivaltiuden, puhuttelee synneistämme, lohduttaa murheellista, kehottaa lähimmäisen rakastamiseen ja julistaa evankeliumia, vai musiikkia joka kehottaa itsekkyyteen, toisten hyväksikäyttöön, pettämiseen, kuolemaan, elämän tarkoituksettomuuteen?

Tässä pieni ”välipala” hyvää ruokaa (by GodFM): ”Oon ettiny, yritän löytää, enemmä sua, enemmän itteni nöyrän tahdon kaikis tilanteis pitää, et voisit vaikuttaa enemmän mun sisäl. Sitä tarvitsen, se ravitsee mun sieluni mut mikä hallitsee. Jos se et oo sä, kaikki paha joka tulee mun sydämestä. Siks tarviin enemmän, enemmän sua elämä löytyy sun verestäs. Siihen turvaan, siihen suuntaan joka antoi henkensä. Syntini sovitit, teit mut uudeks annoit henkes vakuudeks. Täst kertoo enemmän, ettei jäis kuulematta keneltkää. Enemmän kaipaan, enemmän sua, vähemmän mua, laske henkes ylleni. Enemmän kaipaan, enemmän sua vähemmän, mua käytä mua päällä maan.”

Ja iltapalaksi Katajaista Kansaa: ” Vaikka vaeltaisin vaarojen varjoissa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, sillä sielläkin sinä olet lähellä, mahtavalla kädelläsi turvaat takaa ja edestä, sinun vitsas ja sauvas aamusta iltaan tulee ja suojaa kulkijaa.”

Ottakaapa kuunteluun, musan kanssa iskevät vielä aika paljon paremmin!

Normaalistihan etsit jotain, jonka tiedät olevan kadoksissa. Olet vaikkapa hukannut avaimesi tai kännykkäsi ja yrität löytää niitä jostain paikasta jossa muistelet viimeksi käyneesi. Kuulit radiossa ehkä jonkin hyvin lyhyen pätkän jotain kappaletta, etkä tiedä kenen esittämä se on. Kappale kuulosti sinusta kuitenkin niin hyvältä, että vietät internetissä aikaa googlaten, mikä se voisi ehkä olla tai avaat saman radiokanavan ja toivot poikkeuksellisesti että heillä on hyvin lyhyt soittolista ja kappaleesi tulee uudestaan. Siinäkin tapauksessa vähän tiedät mitä olet etsimässä. Etsimme monesti myös elämänkumppania. Silloin emme kovinkaan tarkkaan tiedä, mitä etsimme, mutta jokin aavistus meillä on siitä, että sellaista kaipaamme.

Jumalan etsintä on varmaan kaikkein lähimpänä tuota viimeistä. Molemmissa tapauksissa etsimme rakkautta, eikä meillä välttämättä ole kovin tarkkaa tietoa siitä, kuka etsintämme kohde on. Tiedämme olevamme oikean henkilön äärellä vasta löydettyämme sen.

Kuten oman kumppanin etsimisessä, Jumalaakaan etsiessämme emme välttämättä välittömästi löydä sitä oikeaa. Kaipuumme johonkin meitä suurempaan vie meitä moneen paikkaan. Saatamme tutkia erilaisia filosofioita, saatamme tukeutua muihin uskontoihin. Löydämme itsemme ehkä jonkin poliittisen ideologian ääreltä, jonka ajattelemme täyttävän sitä aukkoa meissä, joka kaipaa johonkin korkeampaan. Jotkin meistä tukeutuvat rahan luomaan turvallisuuteen. Mutta ne ovat kaikki puolivillaisia ratkaisuja siihen etsintään. Ne kyllä täyttävät jotain, mutta eivät täysin. Jotain jää puuttumaan – nimittäin tämän etsinnän tapauksessa siihen liittyy myös kutsu Jumalan puolelta. Jumala lähestyy meitä ja vastaa siihen etsintään.

No ei meidän elämä toki yhtä pelkkää etsintää ole. Näyttää enemmänkin siltä, että meidän elämässä on aikoja, jolloin Jumala tuntuu erityisesti kutsuvan ja me vastaavasti tunnumme enemmän etsivän vastauksia niihin kaikkein merkittävimpiin kysymyksiin. Kuka minä olen, kuka Jumala on, onko juuri minun elämälläni merkitystä ja mikä se merkitys on.

Niinä aikoina, kun Jumala erityisesti tuntuu kutsuvan, se etsintä kannattaa käyttää hyväkseen. Sitä ei koskaan tiedä, mihin meidän elämämme vie. Jumalan kutsua kun ei saa nauhalle, jotta sitten sen voisi pikakelata mp3-soittimesta juuri ennen kuolemaansa. Älä siis heitä hukkaan sitä tilaisuutta, kun sinua kutsutaan etsimään. Monet muut vähemmän tärkeät asiat elämässämme voivat kyllä odottaa ja niistä saamme silti nauttia. Etsintään ja Jumalan kutsuun kannattaa tarttua heti, kun sen tunnistaa.

J-O-S. Jos. Kolmen kirjaimen sana joka määrittää ehtoja elämäämme. Pieni sana jolla on suuri merkitys. ”Saat jälkkäriä jos syöt ruokasi kunnolla”, “Huomaakohan _just se_ mut jos pukeudun tänään tähän?”, “Mitä jos mä en onnistu?”, “Entä jos mä en kelpaakaan tällaisena?”.

Kaaduin itse tähän samaan jos-ansaan. Kipuilin moneen kertaan jo viikolla sitä mitä sanoisin vuoden ensimmäisen päivänavauksen lähestyessä. Kirjoitin, deletoin, kirjoitin, deletoin. Arvioin. Deletoin lisää. “Ei kukaan niitä kuuntele kuitenkaan”, lohdutti mm. mieheni yrittäen saada stressitasoni hieman alemmas. Hah, kyllähän kuuntelee! Minä ainakin kuuntelin kun tuttu työntekijä avasi sanaisen arkkunsa. Eli ainakin kaksi ihmistä todennäköisesti kuunteli minua tänäkin aamuna. Asiaa kyllä oli yli tarpeen, mutta miten tiivistää se maksimissaan seitsemään minuuttiin, musiikin kanssa? “Entä jos tää ei vaan ole hyvä? Entä jos mä en saa aikaan hyvää päivänavausta?”

Usein kun yrittää itse kaikkein kovimmin, pettyy pahimmin. Näin kävi minullekin. Kirjoitin kaksi tuntia (!!!) seitsemän minuutin juttua, johon en ollut lainkaan tyytyväinen. Iltasella tapasin muutaman ystäväni ja stressitaso laski. Kotimatkalla, ruuhkabussissa Jumala antoi minulle sanat. Ja biisin. Paloin halusta kirjoittaa päivänavauksen auki siinä ja heti, musiikkikin löytyi omalta soittimelta kuin tarjottimella. Kotona hyökkäsin ensimmäisenä läppärin ääreen ja annoin sanojen tulla. Vajaassa kymmenessä minuutissa olin saanut aikaan hyvän ja ajankohtaisen päivänavauksen, juuri niille ihmisille joita onkin tarkoitus kohdata.

Kirjoitin Facebookkiin seuraavan statuksen: Jumalalla on kuulkaas hyvä huumorintaju. Oon kipuillut tässä ehkä kaksi päivää mitä huomenna pitäs sanoa päivänavauksessa, sain aikaiseksikin sellasen huonon version tänään toimistolla. Noh, pitihän sen Flown tulla ruuhkabussissa matkalla kotiin ja hienohan siitä tuli. Niin, ei me tehdä tätä työtä omalla ajalla vaan Jumalan. Kiitos muistutuksesta.

Niin. Vaikka me kuinka yrittäisimme tehdä jutut oman pään mukaan, Jumalan ajan mukaan täällä eletään. Sen kun muistaisi useammin, edes kirkon töissä. Onneksi Jumala muistuttaa tästä aika ajoin. Kiitos siitä.

Muuten, jos aika Jumalan kanssa kiinnostaa niin käy kokeilemassa torstai-iltoja Kulmalla. Olemme palanneet yhteiseen messunviettoajatukseen ja jatkamme siitä hengellisellä pohdinnalla iltaa. Samoin perjantaissa alkaa Perjantain Startti, klo 18-19 oleva sisällöllinen pläjäys. Tervetuloa tarkistamaan tarjonta jo tällä viikolla!

Tyttäremme ensimmäinen jouluaatto on takana. Asetelma on varsin idyllinen, vaikka lumivaippa uupuikin Etelä-Suomesta. Päivän täyttivät tutut toimet. Kävimme vanhassa kivikirkossa perheiden aattohartaudessa, ihastelimme koristeet yllensä saanutta joulukuusta, suvun nuorin lukutaitoinen luki jouluevankeliumin, joulupöytä notkui perinne herkkujen alla. Myös pieni tyttömme tuntui olevan kaiken tämän kiireen keskellä kuin kala vedessä. Hänen yllään oli uusi jouluinen asu, jonka kruunasi hiippalakki piparkakkukuosilla. Illallisen jälkeen joulupukki vieraili. Ihmeeksemme yhdeksänkuukautinen lapsemmekin uskaltautui pukin syliin. Joitain tuttua siinä joulu-ukossa taisi olla. Joululahjat olivat selvästi ihanan kiehtovia – eritoten kääreet.  Kaikki oli siis kuin viime vuosisadan alun kauneimmista joulukertomuksista.

Ilta eteni. Olohuoneesta korjattiin lahjapapeririekaleet ja likaiset astiat. Vähitellen talo tyhjeni ja valoja vähennettiin. Kun sitten koitti nukkumaan menon aika, illan iloisuus vaihtui itkuisuudeksi. Väsymyksestään huolimatta lapsi ei saanut unesta kiinni. Oireet olivat selvät: korvatulehdus. Siinä sitä sitten heijattiin, laulettiin ja paijattiin kuusenkynttilöiden loisteessa pientä väsynyttä lasta. Aatto vaihtui joulupäiväksi ilman mainittavaa unta. Eihän tämä suinkaan perheessä ollut ensimmäinen valvottu yö. Pikemmin jouluyö kuvasi hyvin kuluneita kuukausia. Väsytti, säälitti ja välillä ärsyttikin. Toisaalta tässä yössä oli jotain ikimuistoista ja kaunista. Vaikka paimenia tai tietäjiä ei luonamme vieraillutkaan, ensimmäisen joulun tunnelma oli jotenkin läsnä. Ihme on keskellemme, käsivarsillamme. Ehkä se ensimmäinen jouluyökään ei ollut aivan niin idyllinen kuin Luukas antaa ymmärtää.

Tiedättekö, olen odottanut elämässäni aika monia asioita. Olen odottanut bussia, rahojen saapumista tilille, äiskää kaupasta, vuoroani jonoissa ja kollegoja saapuvaksi, vain muutamia juttuja mainitakseni. Odotus on aina yhtä tylsää ja tyhmää, enkä millään malttaisi sitä tehdä.

Odotuksen sietämättömyyteen olen puuttunut tietoisesti näin aikuisiällä. Kun odotan bussissa pääsyä kotiin, rukoilen hiljaa mielessäni. Kun jonotan pidemmän aikaa johonkin tärkeään paikkaan, rukoilen. Kun illalla odotan unen tuloa, rukoilen iltarukouksen. Kun harmittaa ainainen odotus, rukoilen hiukkasen pidempiä hermoja. Niin, rukoilen usein, tai niin voisi ainakin kuvitella.

Noh, ei rukous aina ole päällimmäisenä mielessä, vaikka oikeastaan pitäisi. Rukous on puhetta Jumalalle, sanattomia tai sanoin puettuja asioita Luojan suuntaan. Rukous ei ole vaikeata, mutta sen aloittaminen. Äärimmäisen haasteellista. Ainakin minulle. Se vaatii usein itsensä voittamista ja kannustusta.

Alkuun en bussissa uskaltanut edes ristiä käsiäni tai painaa päätäni alas rukoillessani. Messussakin saatoin kurkata silmäkulmastani että mitä muut tekevät ja tein samoin. Nykyisin uskallan sentään ristiä käteni, painaa pääni ja jopa ääneen lausua yhdessä rukouksen sanoja. Myös bussissa uskallan jo pistää sormet toistensa lomiin ja tuoda asioita Jumalan luo. Usein bussimatkat saattavat kulua esirukoillessa muiden puolesta.

Viikonloppuni vierähti isoskoulutusleirillä, jossa yhtenä iltarukouksen muotona toimme alttarille erilaisia helmiä. Kuvassa olevat helmet ovat ilon ja kiitoksen helmiä, joita sai tuoda toiselle puolen alttaria, kupposeen Jumalan luo. Samalla kun helmet valittiin ja kannettiin alttarille, sai asioiden puolesta rukoilla. Kun keräsin helmiä illalla pois, huomasin että ilon asioita oli kertynyt leirillä olleiden toimesta enemmän kuin surua ja esirukousta kuvaavia pieniä kiviä. Tämä pieni asia hymyilytti vielä aamullakin. Olen iloinen siitä että kiitos kantoi leiriämme loppuun asti.

Adventin aikaan kuuluu paljon erilaista odotusta. Miten sinä aiot käyttää kyseisen ajan? Onko, kuten usein sanotaan, odottavan aika pitkä? Oletko kokeillut siihen vastalääkkeeksi rukousta? Kokeile, suosittelen lämpimästi.

Tyttäremme on pian kahdeksan kuukauden ikäinen. On jännittävä huomata, kuinka suuren sijan omasta sydämestä pieni ihminen voi jo varsin lyhyessä ajassa peruuttamattomasti valloittaa. Elämään on tullut paljon iloa, mutta myös runsaasti huolen aiheita. Viime viikkoina tyttärellämme on ollut yskää, joka ei ota laantuakseen. Etenkin yön väsymyksentäytteisinä tunteina huoli voi joskus kasvaa isoksi. Lapsi on osoittanut, kuinka ihmisluonto ei tavoittele aina vain omaa etuaan vaan myös läheistensä hyvää.

Elämme kirkkovuoden vaihtumisen aikaa. Äkkiseltään ajatellen kirkkovuoden päättävässä tuomiosunnuntaissa ja sitä seuraavassa adventissa, joulun odotuksessa, ei näytä ehkä olevan paljon yhteisiä tekijöitä. Kuitenkin ainakin yhden yhdistävän tekijän niistä löysin: Ihmistä ei luotu tähän maailmaan vain itseään varten vaan toinen toisemme tueksi. Jumala tahtoo, että me toimisimme hänen laupeutensa lähettiläinä. Omista läheisistään on helppo kantaa huolta, etenkin silloin, jos he ovat kohdanneet sairautta tai vastoinkäymisiä. Myös ilon hetkinä heitä on helppo muistaa. Jumala erityinen toive on kuitenkin, että me muistaisimme myös heitä, jotka ovat meille vieraita, kaukaisia tai tyystin yksinäisiä.

Moni maailmassa painii yskää suurempien murheiden kanssa. Miten muistaisin se, että heidänkin tuskaansa minut on kutsuttu lievittämään. Mitä, jos tänä jouluna antaisin yhden lahjan, jollekin aivan tuntumattomalle vaikkapa Kirkon ulkomaanavun kautta? Millainen olisi maailma, jos me kaikki tekisimme niin?

Sunnuntaina vietetään Valvomisen sunnuntaita. Sen perusideana on se, että meidän tulisi aina olla valmiina, just in case. Siis siihen että Jeesus tuleekin vaikka tänään maailmaan takaisin. Ei kuitenkaan pelokkaasti valvoen, vaan sillä lailla iloisen tarkkaavaisesti. Varmuuden vuoksi.

Valvomisen sunnuntaita todennäköisemmin vietät toista juhlapäivää, isänpäivää. Jos siis omaat jonkinlaisen isähahmon. Isänpäivän ajatuksena ollut viettää päivää isien kunniaksi ja muistoksi.

Lueskelin valvomisen sunnuntain tekstejä pohtiessani sitä mitä haluaisin teille tänään sanoa. Eräs psalminpätkä osui silmiini:

”Milloin te mielettömät tulette järkiinne?
Te tyhmistä tyhmimmät! Miettikää vähän.
Hän, joka on luonut korvan -
hänkö ei kuule?
Hän, joka on tehnyt silmän -
hänkö ei näe?
Hän, joka opettaa kaikkia ihmisiä,
hän, joka ohjaa maailman kansoja -
hänkö ei rankaise?
Herra tuntee ihmisten suunnitelmat:
ne raukeavat tyhjiin.
Hyvä on sen osa,
jota sinä, Herra, kasvatat
ja jolle sinä opetat lakiasi.
Pahana päivänä sinä varjelet häntä”

Pohdiskelin tässä päivänä menneenä mitä oma isäni on minulle ollut ja mitä hän on nykyisin. En ollut mikään helpoin teini, vaan osasin heitellä tavaroita, paiskoa ovia ja haukkua vanhempiani. Osasin mököttää paremmin kuin mörökölli ja taisinpa kotoakin lähteä kavereille nukkumaan muutamaksi yöksi. Tästä kaikesta osan sai myös isäni. Silti hän ei alentunut minun tasolleni vastaamaan metsään niin kuin sinne huudettiin. Ja minähän huusin.

Mietin silloin miten vanhempani saivat pidettyä pokkansa kanssani ja rakastamaan minua kaikesta huolimatta. ”Milloin te mielettömät tulette järkiinne?” ajattelin. Mutta asia olikin niin, että minun tuli tulla järkiini, ei heidän.

Vanhemman yksi tehtävistä, tässä tapauksessa isän, on ollut olla valppaana ja valvoa meitä lapsia. Suojata ja opettaa, varjellakin. Olen kuullut että uutukaiset isät saattavat valvoa ensimmäiset yöt vain katsellen nukkuvaa lastaan. Valvoa, just in case.

Meillä kaikilla on myös yhteinen Isä, Taivaallinen sellainen. Vaikka me mussukat täällä maan päällä riehumme ja räyhäämme, Hän rakastaa meitä kaikesta huolimatta. Käsittämätöntä, mutta niin ihanaa. Hän tuntee meidät ja metkumme, muttei silti luovuttanut meidän kanssamme. Saimme jopa veljen, jotta voisimme pelastua reitiltä jonne olimme suuntaamassa. On siis syytäkin juhlia ja pysyä valppaana!

Ollessani toimittamassa kastetta eräässä perheessä, tuli vierailijoiden kanssa puhetta Jumalaan uskomisesta. Yksi keskustelukumppaneistani sanoi, että me (hän ja hän hänen puolisonsa puolesta) emme usko Jumalaan, sillä emme usko humanoideihinkaan. Keskustelimme asiasta enemmänkin, mutta jäin pohtimaan tuota rinnastusta.

Tulkitsen tuon naisen puhetta niin, että hän halusi sanoa minulle jumalauskon olevan yhtä älytöntä kuin uskon vihreisiin miehiin. Niputtamalla nuo kätevästi samaan pakettiin, ne oli helppo ampua alas.

Usko Jumalaan on kuitenkin jotain muuta kuin usko muukalaisiin.

Olen itse avaruushullu siinä mielessä, että kulutan avaruusooppera-scifiä paljon ja luen säännöllisesti esim. space.comin uutisia avaruuden valloittamisesta. Tunnustan, että pikkupoika sisälläni toivoisi salaa joskus ohjaavansa avaruusalusta. Tuskin niin käy. En kuitenkaan usko alieneihin. Pidän kyllä mahdollisena, että joskus saatamme löytää elämää maapallon ulkopuolelta, mutta jos niin joskus tapahtuu, se todistetaan tieteellisesti. Elämääni ei mitenkään ohjaa usko maapallon ulkopuoliseen elämään. On oikeastaan täysin samantekevää löytyykö sitä. No, olisihan se jymyuutinen, mutta muukalaiset tai maapallon ulkopuoliset bakteerit eivät ole uskon asia.

Usko Jumalaan sen sijaan on.

Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. (1. Kor. 1:21)

Usko on jotain muuta kuin totena pitämistä tai todennäköisyyksiä. Jumalaa ei ole voinut, eikä tulekaan koskaan voimaan, tieteellisesti todistaa. Viisauden, eli tieteen tie on kuljettu, eikä se vienyt meitä lähemmäs Jumalaa. Sen sijaan hulluus, nimittäin sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta, vie perille asti. Usko Jumalaan ohjaa elämääni ja tukeutuminen elävään Jumalaan vaikuttaa tekemisiini – ainakin jollain tasolla. Toivottavasti se kerran vie minut myös taivaan kotiin. Usko Jumalaan jää aina salaisuudeksi, jota ihmisjärjellä ei tavoiteta – ei, vaikka tiede kulkisi kuinka pitkälle.

En siis usko muukalaisiin, koska niihin ei ole mitään tarvetta uskoa. Uskon Jumalaan, koska se on minulle elämän ja kuoleman kysymys.